Ainakin sata tilheä, ehkä pari sataa. Hurja joukko kaartaa kuusenlatvasta pensasaidan luokse. Raivokasta ruokailua kymmenen sekuntia, pieni häiriö ja koko jengi on taas ilmojen tiellä!
Minäkin ryhdyin siis parvekeluontokuvaajaksi.
Vuoden luontokuva on ansiokas otos vuoden takaa. Marraskuulta, joka kesti neljä kuukautta. Simo Mikkonen on saanut kuvassa aikaan synkän tunnelman – parvekkeelta.
Seurasin viikon verran keskustelua ja kirjoittelua tämän vuoden ykköskuvasta. Janne Heimonen vastaan ja Peter Forsgård puolesta, Aki sitä ja Timo tätä. Positiivista on ainakin se, että kuva ja valinta herättivät keskustelua.
Olen itse sitä mieltä, että kuva on hyvä, mutta kilpailun nimen voisi määritellä uudestaan. Suomen Luonnonkuvaajat, eli kisan järjestävä seura, on järjestelmällisesti laajentanut jäsenmäärää, laventanut tapahtumia ja palveluita ja venyttänyt luontokuvan määritystä ennenkin. Tässä vinkki: Luontokuvauksen sijaan voisi puhua ulkoilmakuvauksesta.
Google-haku tuottaa vain viisi tulosta. Lontoon murteella tilanne on toinen: 486 000 hittiä.
Ulkoilmakuvaustakin suppeammin voi tämän vuoden VLK -finalisteja luokitella parvekekuvaukseksi (voittajan lisäksi Jouni Nygårdin kuukuva) tai asfalttikuvaukseksi (edelleen voittaja sekä Esa Hakalan syystie). Lauri Sipun upea peurakuvakaan ei ole kaukana asfalttikategoriasta.
Johtopäätös: Jos kisaa ei brändätä uudelleen ulkoilmakuvaukseksi, voisi kisan teeman ja tuomariston terveiset julkistaa etukäteen.
Semifinalistien joukossa oli tuttuja: Hannu Holmberg (Muut eläimet), Lisse Tarnanen (Ihminen ja luonto), Seppo Pöllänen (Nisäkkäät). Onnittelut!
Omat kuvat olivat aika surkeita, mutta ehkä ensi vuonna. Paremmalla parveketyöskentelyllä ja asfalttituntumalla!